Koulutuspolitiikkaa

OAJ:n puheenjohtajavaaliin on aikaa kolme päivää. Vaalikamppailu on vaalipaneelien osalta päättynyt, ja myöskään Päivi Koppasen ja Risto Kankaan blogeihin ei ole aikoihin ilmestynyt uusia kirjoituksia. Oletettavaa kuitenkin on, että moni valtuutettu miettii edelleen lopullista kantaansa, ja varsinkin tilannetta, joka syntyy toisella tai kolmannella äänestyskierroksella. Vaikka itse olen luvannut jatkaa blogiani myös tämän viikon jälkeen, katson aiheelliseksi ottaa tässä vaiheessa kantaa joihinkin oleellisiin kysymyksiin.

Viime viikolla oli viimeinen vaalipaneeli, pääkaupunkiseudun alueverkoston järjestämä. Juontajana toimi Martti Hellström, joka on myöskin kirjoittanut tiivistelmän paneelista blogiinsa. Monissa kysymyksissa nousi esille selviä eroja ehdokkaitten välillä. Aivan paneelin lopussa puhuttiin koulutuspolitiikasta, ja läsnäolleet muistanevat, että olin suorastaan järkyttynyt siitä, että Päivi Koppanen ja Risto Kangas eivät näyttäneet ymmärtävän koko käsitteen merkitystä juontajan kysyessä ehdokkaitteen kunnianhimoisinta koulutuspoliittista tavoitetta. Koulutuksen rahoituspohjan varmistaminen on tärkeää, mutta se on tavoitteena itsestäänselvyys, eikä siten mikään "kunnianhimoinen" tavoite - rahoituspohjan varmistamisesta nimittäin riippuu jokaisen hankkeen kunnollinen toteutuminen - ja näitä hankkeita meidän on mietittävä. Olli Luukkaisen esittämä opettaja-nimikkeen suojaaminen on selkeästi koulutuspoliittinen hanke. Olen aivan varma, että tässä keskustelun vaiheessa paikalla olijat tajusivat ketkä ehdokkaista suuntaavat katseensa menneisyyteen ja ketkä tulevaisuuteen, ketkä ymmärtävät muutakin kuin pelkkää palkkaedunvalvontaa. Pitäytyminen menneeseen aikaan on pahin virhe, minkä uudistuvaa imagoa tavoitteleva järjestö voi tehdä, ja tässä olemme nyt oleellisen valinnan edessä. Ydinkysymys kuuluukin: haluammeko imagomme uudistuvan - minä haluan!

Mitkä olivat ja ovat minun tulevaisuuden visioitani koulutuspolitiikasta? Ensinnäkin opettajankoulutus ei saa pysähtyä paikoilleen. Sen määrällinen ja laadullinen suunnittelu on äärimmäisen tärkeää, ja siihen tarvitaan myös OAJ:n kannanottoja. Opettajia tulee kouluttaa se määrä, minkä työmarkkinat edellyttävät. Tässä yhteydessä myös tuntijakojen muutokset on huomioitava heti, kun niistä on olemassa päätökset, jotta tulevaisuus tulee kunnolla ennakoitua. On vastuutonta kouluttaa esimerkiksi joidenkin aineiden opettajia moninkertaisesti tarvittava määrä, kuten esimerkiksi uskonnonopettajien kohdalla on tilanne. Koulutuksen resurssit on suunnattava sinne, missä niitä tarvitaan.

Toinen opettajankoulutukseen liittyvä asia on sisältöjen suunnittelu. Onko koulutuksen tieteellinen painotus mennyt liian pitkälle siten, osa osa työn edellyttämistä välttämättömistä käytännön taidoista jää työssä oppimisen varaan? Olemme puhuneet useissa vaalipaneeleissa häiriintyneistä ja väkivaltaisista oppilaista. Antaako opettajankoulutus riittävästi valmiuksia näiden oppilaitten kohtaamiseen? Mielestäni ei anna. Opettajaksi opiskelevat eivät myöskään saa perehdytystä mielenhäiriöitten ja mielisairauksien tunnistamiseen, vaikka niiden esiintyvyys on esimerkiksi lukioikäisillä sitä luokkaa, että syytä näihin valmiuksiin olisi. Monissa vakavissa, suhteellisen yleisissä sairauksissa (esim. skitsofrenia) taudin varhainen toteaminen on jatkohoidon ja vaaratilanteitten ennaltaehkäisyn kannalta ensiarvoisen tärkeää. Eräs tärkeä kouluväkivallan ehkäisykeino on siis opettajankoulutuksen tavoitettavissa, jos niin halutaan. Myös tehostettu yhteistyö sosiaali- ja terveystoimen kanssa on otettava tarkastelun kohteeksi, jotta ei-koulukuntoiset oppilaat saavat asianmukaista apua ongelmiinsa.